Festareiden jälkimainingit

Heh, sarjisfestarit oli ja meni reilut pari kuukautta sitten, mutta vasta nyt ehdin päivitellä blogia. :D Heti kärkeen täytyy sanoa että festarit olivat ehkä hauskimmat tähän asti, ja oli ilo päivystää pöydän takana Ester Pärbergin työryhmän - eli KP:n, Markuksen ja Jounin – kanssa. Tosin jostain kumman syystä tuntuu että myynti sai kumman piristysruiskeen aina kun olimme karvaisine nekkuinemme muualla...

Kiitos siis kaikille myyntipöydän luona piipahtaneille! Tampere kuplii -tapahtuman ja Helsingin sarjisfestareiden paras anti on oikeasti se, että pääsee työhuoneelta ulos, näkemään tuttuja ja juttelemaan lukijoiden kanssa. Vaikka paljon näkee tuttuja naamoja, muistaa harmittavan vähän ihmisiä nimeltä... Tänä vuonna hauskin yllätys oli kyllä sarjakuvien suurkuluttajat Timo ja Elli, jotka olivat saaneet perheenlisäystä tässä vuoden aikana. :D Näin sitä huomaa vanhenevansa, lukijatkin saavat jo muksuja.


Muutamia varsin hämäriä signeerauksia saatiin kavereiden kanssa aikaiseksi, mutta ikävä kyllä en muistanut ottaa niistä tämän enempää kuvia. Jos teillä riittää rahkeita ja intoa, skannailkaa niitä ihmeessä ja pistäkää eteenpäin, postaan niitä tänne näytille. :) Tämän syksyn hitti oli meidän kannalta ehdottomasti uutukaisemme Ester Pärbergin tarinoita, joka on saavuttanut myös positiivisia juttuja ja arvosteluja lehdissä (niistä alempana). Koitan ehtiä lisäämään sika siistit Ester-aiheiset t-paidat firman nettikauppaan ennen joulua, täytyy ensin napsia niistä vain kuvat.

Muistakaa myös Ester Pärbergin Facebook-sivut, missä on enemmänkin kuvia Helsingin sarjisfestareilta! Mutta liitteenä vielä lehtijutut Aamulehdestä ja Kalevasta:


Kimppasarjakuva voi syntyä vaikka unettavalla psykologian tunnilla

Antologia: Oppituntien luvattomista sarjoista koostui hervoton kokoelma. Syksyn pähkähulluimman sarjakuvakuvakirjan syntyhistoria on vähintäänkin outo.

Ester Pärbergin tarinoita -antologian jutut sikisivät jo kymmenen vuotta sitten, kun sarjakuvista vastuullinen poikanelikko hinkkasi penkkejä samalla luokalla Tampereella, Tammerkosken lukion kuvataidelinjalla. Kukapa ei muistaisi uskonnon tai psykologian tuntien unettavaa tunnelmaa. Puutuneet taiteilijan taimet keksivät lähettää toisilleen paperiarkkeja, joihin kukin vuorollaan piirsi palan sarjakuvaa.

- KP Alare, Jouni Nummela, Markus Tynskä ja minä istuimme psykologian tunnilla lukiossa, kuunnellen korvat höröllään opettajattaremme puhetulvaa behaviorismista, Pavlovin koirasta ja yhdeksänkuukautisesta Albert-pojasta. KP työnsi eteeni konseptiarkin, jonka vasemmassa yläkulmassa oli yksittäinen sarjakuvaruutu piippua polttelevasta pukista joka sanoi: “Tervehdys! Minä olen Pasi, leijuva pässi. Kohoan kohti tähtiä.”, muistelee uutuuskirjan toimittanut JP Ahonen.

- Raapustin vierelle seuraavan ruudun ja annoin lapun eteenpäin Jounille. Hetken arkkia tutkailtuaan Jouni improvisoi tarinaan jatkoa, ojentaen sen vuorostaan Markukselle. Siinä vaiheessa kun lappu kiersi takaisin, oli tarina karannut jo täysin sivuraiteille, kääntynyt jostain syystä runomittaan ja esitellyt liudan uusia eriskummallisia hahmoja.

Kaikkea kokeiltiin

Tylsät oppitunnit yllyttivät kokeilemaan piirtämisen rajoja: osa sarjakuvista laadittiin takaperin, runomitassa tai niin, että ruudut tehtiin sattumanvaraisessa järjestyksessä.

- Nappasin kaikki sarjat itselleni. Jotenkin oli sellainen kutina, että joskus ne vielä julkaistaan, Ahonen kertoo.

Vuosikymmenen kestänyt hilloaminen kannatti. Apurahan turvin nelikko valitsi lukioaikaisen tuotannon valiot ja tussasi sarjat painokelpoiseen muotoon. JP Ahonen laati sarjakuville sadunomaisen kehyskertomuksen, jossa herttaisen näköinen mummeli kertoo juttujaan metsän eläimille.

- Halusimme hieman irvailla taidesarjakuvalle, joten albumista tehtiin kovakantinen art house -kirja. Ehkä taustalla vaikutti myös erään opettajamme hokema motto: "If it's shit, make it big", Ahonen tunnustaa.

Oppituntien väärinkäytöstä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, nelikosta kasvoi likimain yhteiskuntakelpoinen. JP Ahonen on kuvittaja/sarjakuvapiirtäjä (Villimpi Pohjola), Markus Tynskä opiskelee elokuvausta, KP Alare on graafikko/kuvittaja ja Jouni Nummela työskentelee tietokonepelien graafisena suunnittelijana.

Ester Pärbergin päättömät jutut

Neljän piirtäjän lukioaikaisista yhteissarjoista koottu Ester Pärbergin tarinoita näyttää herttaiselta satukirjalta. Ulkonäkö pettää, sillä sisältö on ilahduttavan anarkistista sarjakuvairrottelua. Lyhyistä tarinoista välittyy poikamainen innostus sarjakuvan tekemiseen. Sarjat ovat syntyneet improvisoiden, koululais- ja pieruhuumorin parhaita perinteitä jatkaen. J.Tilsan ja Pahkasian henki lienee lepattanut luokassa, kun näitä sarjoja on nykerretty.

Alkujaan nelikätisesti tehdyt sarjakuvat on antologiaa varten piirretty uudestaan niin, että kustakin sarjasta vastaa vain yksi kuvittaja. Alkuperäinen roso on säilytetty, mutta jälki on laadukasta. Vaikka sarjakuvat on aikoinaan laadittu huvittamaan tekijöitä itseään, niiden keskenkasvuinen ja surrealistinen huumori viehättää tänäänkin.

- Juha Sihto, Aamulehti

Ester Pärbergin tarinoita

Ester P. on vanha täti, jonka luokse rajuilman yllättämät metsän eläimet kerääntyvät kuuntelemaan tarinoita. Karmivan groteskin loppuratkaisun omaava, eläinsadun omaisella kehyskertomuksella käynnistyvä Ester Pärbergin tarinoita kokoaa neljältä tekijältä yhteen liudan alkujaan lukioaikoina tehtyjä, oppituntien ratoksi piirrettyjä sarjakuvia, jotka he jalostivat aikuisiässä lähtökohtiin pieteetillä suhtautuen siistimpään ulkoasuun.

Sarjakuvat syntyivät aikanaan improvisoiden, konseptiarkit kiersivät tekijältä toiselle. Vaikka sarjojen piirrostyö onkin Ester Pärbergin tarinoissa jalostettu ja työstetty uudelleen, vaihtelevan pituisissa episodeissa elää koulupoikamainen irrotteluhenki: uskoo vaivatta JP Ahosen mediatiedotteessa mainitsemaan alkuperäiseen pyrkimykseen saada seuraava piirtäjä putoamaan. Erityisesti lyhyimmistä oivalluksista löytyy helmiä, kuten yksisivuisesta Metsuri "Kissa" Haaruksen merkityksettömästä elämästä.

Retrospektiivisen valikoiman sarjojen taso on hyvinkin vaihteleva, niin pituuksiltaan kuin ideoiltaan. Toisaalta tämän kaltaisessa kokoelmassa, näistä lähtökohdista epätasaisuutta ei voi millään välttää. Parhaimmillaan tarinoissa kukkii absurdi huumori ja surrealismi, mutta puujalkakomiikka elää myös. Kokonaisuutta leimaa silti täysi-ikäistyneiden, ehkä jopa seestyneiden tekijöiden kattava ymmärrys nuoruuden aikaansaannoksiaan kohtaan.

Outo lintu Ester Pärbergin tarinoita on jalostetussakin muodossaan, mutta sitä ei voi kuitata pelkkänä nostalgiatrippinä. Episodit nousevat paikoin yhä lentoon, kokonaisuudessa on kiinnostava viistouden ja nyrjähtäneisyyden tuntu: osin kuljetaan hämärän rajamailla useammassakin mielessä – liittyiväthän sarjojen syntyyn aikanaan monesti väsymys ja siitä kumpuavat juonteet, miksei puberteetin aikaiset hormonaaliset vaihtelutkin.

- Sauli Pesonen, Kaleva